Turvallisuuden paradoksi: kyseenalaista ja noudata sääntöjä

Turvallisuuskriittisessä ympäristössä sääntöjen ja määräysten noudattamatta jättämistä ei katsota hyvällä.

Dokumentaatio on tarkastettava sovittuja prosesseja noudattaen, vaikka kiireessä tekisi mieli oikoa. Laivan komentosillalla pitää olla pimeän aikaan kaksi silmäparia, vaikka se tuntuisi tutulla reitillä turhalta. Suojalasejakaan ei voi jättää käyttämättä sillä perustella, että työtä olisi kätevämpi tai mukavampi tehdä ilman.

Jos sääntöjä laiminlyödään systemaattisesti, puhutaan usein huonosta turvallisuuskulttuurista.

Samaan aikaan hyvän turvallisuuskulttuurin keskeisenä piirteenä pidetään kyseenalaistamista.

Ihanneorganisaatiossa työntekijät tuovat avoimesti esiin turvallisuuteen liittyviä havaintojaan ja huoliaan. Jokainen uskaltaa avata suunsa ja puuttua asiaan, jos huomaa, että joku on tekemässä virheen tai huonon päätöksen – olipa virheen tekijä sitten työkaveri, oma esimies tai vaikka koko yrityksen ylin pomo.

Psykologisesti sääntöjen noudattaminen ja auktoriteettien rohkea kyseenalaistaminen sopivat huonosti yhteen. Rohkeat kyseenalaistajat eivät välttämättä ole kaikkein tunnollisimpia sääntöjen noudattajia, eivätkä pilkuntarkasti sääntöjä noudattavat parhaita status quon haastajia.

Kuuliaisuuden ja kyseenalaistamisen välistä ristiriitaa voi (ja kannattaa) yrittää kiertää upottamalla kyseenalaistaminen osaksi yrityksen prosesseja. Tällöin haastaminen muuttuukin sääntöjen noudattamiseksi:

Jos havaitset turvallisuuspuutteen, velvollisuutesi on täyttää lomake 283.

Kyseenalaistavaa tiimityötä voidaan myös opettaa.

Perimmäinen ongelma ei silti poistu. On nimittäin eri asia haastaa pienissä kuin suurissa asioissa.

Haluamme, että kyseenalaistatte meidät tarvittaessa

on ristiriitainen viesti erityisesti sen vuoksi, että tärkeimmät kyseenalaistukset ovat usein juuri niitä, joita kyseenalaistamisen kohde ei halua kuulla. Sen vuoksi ne vaativat aina aitoa rohkeutta ja kykyä todelliseen haastamiseen. Kysykää vaikka NASAn insinööreiltä.

Ei ihme, että turvallisuuskulttuurityö vaikuttaa toisinaan (vai aina?) niin hankalalta.