Inhimillisiä tekijöitä

Passiivinen valvontatyö ei ole ali- vaan ylikuormittavaa

Automaation lisääntyessä yhä useampi työ muuttuu aktiivisesta tekemisestä monitorien tuijotteluksi.

Ihminen ei kuitenkaan sovellu kovin hyvin passiiviseen valvontatyöhön: valppaus ja sitä kautta suoritustaso alkavat tyypillisesti laskea jo suhteellisen lyhyen ajan (suuruusluokkaa vartti) kuluttua. Etenkin turvallisuuskriittisissä ympäristöissä asia herättää syystäkin huolta.

Miten valppautta voisi ylläpitää? Keinot riippuvat tietysti siitä, mistä valppauden laskun uskotaan johtuvan.

Perinteisesti on ajateltu, että valppauden ylläpito on vaikeaa, koska passiivinen valvontatyö on alikuormittavaa.

Ratkaisuksi onkin usein ehdotettu kuormituksen lisäämistä tasolle, jolla vireystilan ylläpito onnistuu helpommin – joko itse tehtävää vaikeuttamalla tai sopivia sivuhommia keksimällä.

Kyseessä on kuitenkin mitä todennäköisimmin väärinkäsitys. Viime vuosien tutkimusten perusteella monotoninen valvontatyö ei ole ali- vaan pikemminkin ylikuormittavaa. Huomion suuntaaminen pitkäksi aikaa tylsään ja samanlaisena pysyvään kohteeseen vaatii runsaasti resursseja ja useiden aivoalueiden yhteistyötä.

Valppauden aleneminen ei siis johdu alistimulaatiosta vaan käytettävissä olevien (huomio)resurssien ehtymisestä.

Kuormittavien sivuhommien keksiminen ei sen vuoksi nosta suoritustasoa päätehtävässä vaan päinvastoin heikentää suoritusta.

Itse tehtävän vaikeuttaminen puolestaan parantaa suoritustasoa ainoastaan silloin, jos ”vaikeuttamisella” tarkoitetaan tehtävän monotonisuuden vähenemistä – esimerkiksi siten, että seurattavat asiat eivät pysy keskenään samanlaisina vaan vaihtelevat ajan myötä.  Tehtävän intensiteetin lisääminen ei sen sijaan auta, vaan luultavasti heikentää suoritusta, jos tehtävä pysyy yhtä monotonisena kuin ennenkin.

Toinen usein esitetty keino tylsistymisen torjuntaan on ulkopuolisten virikkeiden tarjoaminen.

Tässä lähestymistavassa kuitenkin sekoitetaan keskenään subjektiivinen tylsistyminen ja objektiivinen tehtävässä suoriutuminen. Esimerkiksi sanomalehden lukeminen epäilemättä vähentää tylsyyden tunnetta, mutta ei luultavasti kohenna suoriutumista (esimerkiksi alenna reaktioaikaa tai vähennä havaitsematta jääneiden kohteiden määrää) varsinaisessa tehtävässä.

Mikä sitten oikeasti auttaa ylläpitämään valppautta?

Passiivinen valvontatyö on kuormittavaa, ja tämän kuormituksen purkamiseen auttaa sama lääke  kuin (melkein) kaikkeen muuhunkin kuormitukseen: säännölliset tauot.

Kuormittavuuden perimmäinen syy on tehtävän monotonisuudessa. Sen vuoksi kaikki, mikä vähentää itse tehtävän monotonisuutta (lisäämättä muuta kuormitusta oleellisesti) todennäköisesti auttaa valppauden ylläpitämisessä. Tavalla tai toisella vaihtelevia ärsykkeitä on helpompi seurata kuin koko ajan samanlaisena toistuvia.

Ihmisten välillä on myös yksilöllisiä eroja sen suhteen, miten helppoa valppauden ylläpito monotonisessa hommassa on. Helposti pitkästyviä henkilöitä ei kannata valita passiiviseen valvontatyöhön, vaan heidän ominaisuutensa tulevat parempaan käyttöön jossakin muualla.

Valppauden ylläpitoa vaikeuttavat muutkin kuin tehtävään liittyvät seikat. Esimerkiksi vuorotyöhön usein kuuluva väsymys monimutkaistaa ongelmaa. Jos joku ei meinaa jaksaa pitää silmiään auki, eikö silloin mikä tahansa keino, joka auttaa pysymään hereillä – olkoonkin sitten tehtävän kannalta epäoptimaalinen – edesauta kuitenkin tehtävässä suoriutumista? Mahdollisesti. Ehkä tätäkin joku joskus vielä tutkii.