Inhimillisiä tekijöitä

Miten ydinvoima-ala eroaa IT-alasta?

Aloin viime viikolla erään käytäväkeskustelun seurauksena miettiä, mitä asiantuntemus oikeastaan on: sitä, että tietää itse kaiken, vai sitä, että tietää, mistä kuhunkin kysymykseen löytää parhaan vastauksen.

Työskentelin työurani alkuvuodet alalla, jota voinee ainakin löysästi määritellen kutsua IT-alaksi. Asiantuntemus tuntui siellä tarkoittavan pikemminkin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Vaikka asiantuntijana esiintyäkseen piti tietysti itsekin osata yhtä sun toista, asiantuntemuksen perusolemukseen tuntui kuuluvan kyky löytää asian kannalta oleellinen tieto – sijaitsipa tieto sitten omassa tai jonkun muun pääkopassa (tai jossain muualla).

Kun sitten siirryin viime vuosikymmenen vaihteessa ydinvoiman pariin, alan gurukulttuuri tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Jokaisesta organisaatiosta tuntui löytyvän yksi tai muutama alasta kaiken tietävä huippuasiantuntija, joiden tietoihin tunnuttiin nojaavan vähän kaikessa ja joiden tulevaa (mahdollisesti vielä useamman vuoden päässä olevaa) eläköitymistä työyhteisö vaikutti pelkäävän jo etukäteen. Gurujen lisäksi alalta löytyi kokeneita kapeampien erityisalojen ammattilaisia sekä tietysti lukuisa joukko nuorempia, vielä kasvamassa olevia asiantuntijoita, joiden joukosta joku tai jotkut saattaisivat vuosikymmenten saatossa nousta gurun asemaan.

Miksi jollekin toimialalle muodostuu sellainen asiantuntijakulttuuri kuin muodostuu?

Tässä tapauksessa on helppo keksiä ainakin yksi mahdollinen selitys ydinvoima- ja IT-alojen erilaisuuteen:

IT-ala muuttuu nopeasti. Suuri osa kymmenen vuotta vanhoista opeista on todennäköisesti vanhentuneita tai ainakin kovaa vauhtia vanhenemassa. Vaikka pitkä kokemus tuo näkemystä eivätkä aivan kaikki asiat tietenkään muutu, merkittävää osaa tiedoistaan joutuu päivittämään jatkuvasti. Ja koska kukaan ei voi omaksua jatkuvasti ja lyhyessä ajassa kaikkea sitä uutta tietoa, jonka jonkinlaisen ”yleisguruuden” saavuttaminen vaatisi, on selvää, että paraskin asiantuntija tarvitsee tuekseen muita asiantuntijoita. Itse asiassa koko ajatus yleisguruudesta on jotenkin hassu: asiantuntemuskin on pohjimmiltaan tiimityötä.

Ydinvoima-ala taas on erittäin konservatiivinen ja hitaasti muuttuva. Samat laitokset ovat seisseet paikallaan 70- tai 80-luvuilta asti. Vaikka niihin on tietysti tehty vuosien varrella lukuisia muutoksia ja modernisointeja, pohjimmiltaan näitä laitoksia koskeva, menneillä vuosikymmenillä hankittu tieto on edelleen validia. Uudishankkeissakin luotetaan, viranomaisvaatimusten mukaisesti, enimmäkseen vanhaan ja koeteltuun tekniikkaan. 30 tai 40 vuoden kokemus tietystä asiasta voi siis oikeastikin olla 30 tai 40 vuoden kokemusta – ja sitä on vaikea haastaa 10 tai 15 vuoden kokemuksella. Tätä on nopeammin päivittyviltä aloilta tulevana joskus vaikea tajuta.

Eräs kollegani esitti kerran, että ensimmäinen pidempiaikainen työpaikka määrittää koko työuraa. Jos esimerkiksi työskentelee alkuun vuosia suuressa yrityksessä, on helposti lopun työuraansa pohjimmiltaan suuryritysten mies tai nainen.

Vaikka itse viihdyn paremmin ydinvoima-alalla kuin koskaan viihdyin IT-alalla, asiantuntijuusmielessä koen olevani edelleen IT-alan nainen: asiantuntijuuden perusolemus on minulle sitä, että ymmärtää asiasta riittävästi tietääkseen, mistä ja miten kuhunkin eteen tulevaan kysymykseen löytää parhaan vastauksen.