Inhimillisiä tekijöitä

Kun kokemus ei opeta

Kirjoitin aiemmin siitä, millaista on toimia alansa ainoana asiantuntijana firmassa tai projektissa. Kun lähimailla ei ole ketään, joka pystyisi kunnolla haastamaan, voi tehdä keskinkertaista tai surkeaa työtä ja kuvitella silti edustavansa alansa huippua.

Lukiessani Economistin toiseksi uusimman numeron opettajuudesta kertovaa juttua tajusin, ettei ongelman kohdatakseen tarvitse olla edes alansa ainoa asiantuntija työyhteisössään: riittää, että tekee hommaa, jossa ei pääse säännöllisesti näkemään kollegojensa työskentelyä.

Opettajien lisäksi moni muukin etulinjan työntekijä tekee työtään vuodesta toiseen pääosin yksin: erilaisten järjestelmien operoijat, kenttätyössä juoksevat tarkastajat, toisinaan myös B2B-myyjät. Vaikka samassa puljussa saattaa työskennellä useita samaa työtä tekeviä, he eivät juurikaan näe toisiaan kädet savessa.

Tiimissä työskentelykään ei välttämättä auta, jos tiimi on vahvasti roolitettu ja roolit pysyvät aina samoina. Esimerkiksi ydinvoimalaitoksen valvomossa on (Suomessa) tyypillisesti kolmen hengen perusmiehitys: reaktoriohjaaja, turbiiniohjaaja ja vuoropäällikkö. Reaktoriohjaaja näkee kyllä jatkuvasti turbiiniohjaajan ja vuoropäällikön työskentelyä, muttei toisten reaktoriohjaajien.

Ja vaikka laivan kapteeni (tai minkä hyvänsä tiimin päällikkö) on aikoinaan seurannut muiden kippareiden työskentelyä, päällikön työtä jo vuosia tai vuosikymmeniä tehnyt ei ole nähnyt kollegojaan käytännön työssä… no, ehkä vuosiin tai vuosikymmeniin. Hommat ja sitä kautta hyvät käytännöt tuppaavat muuttumaan alalla kuin alalla, joten vuosien takainen kollega ei välttämättä ole paras nykypäivän roolimalli.

Monissa yksinäisissä töissä kollegoja tavataan kyllä kahvihuoneessa tai lounaalla, tai ehkä firman tai alan koulutus- tai virkistyspäivillä. Työstä ja sen haasteista voidaan keskustella ja keskustellaankin.

Työstä keskusteleminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin työnteon seuraaminen – etenkään työssä, jonka ydin on lopulta jotain muuta kuin teoriaa. Vuorovaikutuksen tapaa, tilanteissa reagointia tai vähintään puoli-intuitiivisen päätöksenteon koukeroita ei saa välitettyä keskustelussa, sikäli kun niitä edes itse tajuaa.

Kun ei näe muiden työskentelyä käytännössä, menettää merkittävän oppimismahdollisuuden. Toisaalta kyse on myös palautteen puutteesta: jos ei koskaan työskentele (todellisten) kollegojensa silmien alla, paljon oman ammattitaidon kannalta hyödyllistä palautetta jää saamatta.

Pelkkä kokemus ei aina opeta. Tai ainakin se voisi monissa töissä opettaa huomattavasti enemmän kuin se nykyisellään opettaa.