Kuinka puhua teorioista, joita ei tunne?

Ihmis- ja organisaatioalat vilisevät teorioita.

Teoriakeskustelut ovat itse asiassa niin keskeinen osa alaa, että niitä on vaikea välttää, vaikka tekisi työkseen jotakin suhteellisen käytännöllistä eikä olisi valtavan kiinnostunut alan uusimpien ajatuskehitelmien yksityiskohdista.

Miten päivisin käytännön työtä tekevä asiantuntijamme – mahdollisesti sellainen, joka ei ole valmis uhraamaan iltojaan tutustumalla teoksen Emerging Paradigms in Human Factors, Vol 265  saloihin – selviää teoriakeskusteluista vaikuttamatta täydelliseltä idiootilta?

Ongelmaan tarjoaa ratkaisun Pierre Bayardin loistava (ja hauska!) opus Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut.

Bayardin mukaan kirjasta (vrt. teoriasta) keskusteleminen on jopa helpompaa, jos kirjaa ei ole lukenut. Ahkera lukija uppoutuu yksittäiseen teokseen, kun taas sivistynyt ei-lukija ymmärtää, että keskustelun kannalta tärkeintä on kyetä sijoittamaan kirja kokonaiskontekstiin. Tämä puolestaan käy helpommin, jos yksittäiseen teokseen pitää riittävää välimatkaa (esimerkiksi niin, ettei edes avaa sitä).

Bayardin kirja käsittelee kaunokirjallisuuden ei-lukemista, mutta sen opit ovat hyvin sovellettavissa myös muuhun ei-lukemiseen.

Tässä siis – Bayardia mukaillen – yleisneuvot teoriakeskusteluihin erilaisissa tyyppitapauksissa:

1. Teoriat, joista ei ole itse koskaan kuullutkaan.

Tämän kategorian teoriat aiheuttavat ei-lukevassa keskustelijassa usein pahinta pelkoa (ellei satu kuulumaan niihin rohkeisiin, jotka uskaltavat julkisesti myöntää, etteivät olet kuulleetkaan alansa muodikkaimmista teorioista).

Tuntemattomista teorioista keskustelemista kuitenkin helpottaa, kun ymmärtää, ettei mikään keskustelussa vastaan tuleva teoria tarkkaan ottaen ole  tuntematon: se lakkaa olemasta tuntematon sillä hetkellä, kun joku ottaa sen puheeksi. Jo pelkkä teorian nimen ja kenties alkuperän (esimerkiksi kehittäjän tai kehittäjien) selville saaminen riittää luomaan mielessämme ”joukon mielikuvia ja vaikutelmia … joiden muodostamista yleissivistyksen antama kuva [teorioiden] kentästä helpottaa”.

Teoriaa tuntemattoman keskustelijan tuskaa helpottaa myös oivallus siitä, ettei juuri minkään keskustelun aiheena ole yksittäinen teoria. Vaikka keskustelu koskisi näennäisesti tuota yksittäistä teoriaa, todellisuudessa keskustelun kohteena on kokonainen teoriajoukko, jota puheeksi otettu teoria vain sattuu sillä hetkellä edustamaan.

Jos siis onnistuu esimerkiksi arvaamaan oikein, mihin suuntaukseen tai koulukuntaan kyseessä oleva teoria kuuluu, ja tuntee lisäksi (esimerkiksi aktiivisen ei-lukemisen seurauksena) jonkin verran kyseistä teoriakenttää, on aivan mahdollista keskustella teoriasta loputtomiin, vaikkei olisi koskaan aiemmin kuullutkaan siitä.

2. Teoriat, joihin liittyviä tekstejä on joskus selaillut

Selailu lienee teoriakirjojen ja tieteellisten artikkeleiden yleisin lukutapa. Se käsittää laajan joukon ei-lukemisen keinoja pelkän sisällysluettelon nopeasta silmäilystä aina harkittuun sieltä täältä lukemiseen saakka. (Huhujen mukaan jotkut jopa lukevat artikkelien abstraktit kokonaisuudessaan.)

Teorioista, joihin liittyviä tekstejä on joskus selaillut, on itse asiassa helppo puhua. Keskustelijalla on nyt aseenaan paitsi yleissivistyksensä mukainen käsitys teoriakentästä (ks.  kohta 1), myös jotakin, vaikkakin mahdollisesti hataraa, tietoa itse teoriasta.

Vaikka selailu on yleinen lukutapa, moni häpeilee selailemistaan ja uskoo, että teorioihin pitäisi tutustua syvällisemmin. Mutta onko lopulta olemassa muuta teorioihin tutustumisen tapaa kuin selailu?

Mistä tahansa hetkeä pidempään eläneestä teoriasta (ja sen lukuisista käytännön sovellutuksista) on julkaistu niin monia tekstejä, että kaikkiin tutustuminen on mahdotonta. Vaikka olisi lukenut jonkin yksittäisen tekstin kokonaisuudessaan (ja haaskannut siten aikaa yksityiskohtiin kokonaisnäkemyksen kustannuksella! :)), kyseistä teoriaa koskevan artikkeli- ja kirjavuoden näkökulmasta on edelleen vain ”selailija”.

3. Teoriat, jotka on unohtanut

Kukaan ei ole suojassa unohtamiselta, joka alkaa  jo silloin, kun olemme vasta tutustumassa teoriaan (jos ylipäätään tutustumme siihen).

Unohtaminen on  aktiivista toimintaa, jossa sekoitamme uuden tiedon kaikenlaiseen jo valmiiksi päässämme olevaan tauhkaan. Hetken päästä meidän on mahdotonta tietää, mitä kuului alkuperäiseen teoriaan, mikä on siitä muodostamaamme mielikuvaa ja mitä olemme ehkä sotkeneet toisiin, aiemmin lukemiimme teorioihin. (Unohtamisilmiötä on kuvattu aiemmin mm. tämän blogin kirjoituksessa Omiin muistikuviinsa ei kannata luottaa.)

Vaikka voi tuntua nololta ajautua kiivaaseen keskusteluun teoriasta, jonka sisällön tajuaa unohtaneensa, asiaa helpottaa, kun ymmärtää, että loppujen lopuksi kaikki teoriat ovat enemmän tai vähemmän unohtuneita. Nekin, joita ei tajua unohtaneensa.

Sitä paitsi kaikki muutkin keskustelijat ovat unohtaneet keskustelun kohteena olevan teorian, joten loppujen lopuksi kaikki keskustelut ovat tässä mielessä keskusteluja teorioista, jotka kaikki asianosaiset ovat unohtaneet.

…..

Lopuksi vielä kaikille ei-lukijoille Bayardin kirjasta poimittu lohduttava lausahdus, joka on Bayardin mukaan lainattu Oscar Wildeltä. (Sikäli kun kukaan enää tämän jälkeen uskoo mitään, mitä joku kertoo toisten teksteistä.):

En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; siitä on niin kovin helposti haittaa.